Kiitos "Anonyymin" rohkaisevanpalautteesta, kirjoitan toisen tarinan, tällä kertaa ihan toiselta alueelta

*****************************************************************************

Sataa vettä. Aina sataa vettä, kun nykyään katon ikkunasta ulos. Mä en voi käsittää miks aina pitää sataa vai tuntuuko musta vaan siltä nyt, ku sä oot poissa. Kaikki oli niin kirkasta ja valosaa ku sä olit täällä...

Mä muistan kun me tavattiin, se oli kaunis päivä kesällä jotain viis vuotta sitten. Me oltiin nuorii, ilosii ja täynnä energiaa. Seki, että me tavattiin oli jo ihan uskomaton tapaus. Mä olin sukuloimassa mummolassa ja sä töissä naapurin taimitarhassa. Muistan ku ekan kerran näin sut ikkunasta, sä olit niin kaunis, että salpasit mun hengityksen. Sillon mä tiesin, että mä halusin tutustua suhun. Seuraavat kaks viikkoa mä piiritin sua, pikkuhiljaa tein tuttavuutta, tapasin sut "sattumalta" ja niin, säki aloit hitaasti osottaa vihreetä valoa mulle...kun kesä loppu, musta tuntu et kuolisin jos en enää näkis sua koskaan. Mutta sä, sä olit niin rohkee, niin uskalias ja valmis muutokseen ja sä muutit mun luo.

Mä olin onnellinen, onnellisempi kuin oisin voinut kuvitella koskaan olevani. Me ei riidelty käytännössä yhtään, asiat sujuivat kuin ne olisi tarkoitettu olemaan juuri näin. Kunnes puolivuotta sitten me riitaannuttiin. Suunniteltiin häitä, sä tahoit isot, mä pienet. Molemmat sanottiin pahoja asioita, molemmat huudettiin toisillemme. Vanhat asiat nousi esiin, asiat joista olisi kuulunut riidellä ja sopia kuukausia, jopa vuosia aiemmin. Lopulta sinä vedit esiin "sinä et rakasta minua" kortin ja minä..minä vastasin pahimmalla mahdollisella tavalla. Sinä lähdit ja oven pamahtaessa perässäsi tajusin erehdykseni. Yritin juosta perääsi, mutta olit kerinnyt liian kauas. Huusin nimeäsi, pysähdyit ja käännyit katsomaan minua..ja silloin auto ajoi päällesi. Sillä hetkellä jotain minussa kuoli. Kuskin kiihyttäessä pois tapahtuma paikalta, minä polvistuin viereesi, mutta en voinut tehä mitään. Huusin tuskaani yöhön. Joku naapurista kuuli huutoni ja soitti ambulanssin..

Sinut vietiin sairaalaan. He pelastivat sinun henkesi, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Kuukausi sitten vanhempasi lopulta suostuivat siihen, että hengityskoneesi sammutettiin. Kuukausi sitten viimeinenkin palanen minun sydämestäni kuoli. Siitä asti on ollut harmaata ja satanut vettä. En tiedä, miksi olen enää elossa. Jokainen aamu, jonka herään ilman sinua on tuskaa, joka yö itken itseni uneen ja unissani elän yhä uudelleen ja uudelleen tuon viimeisen illan. Korvissani kaikuu viimeiset, vihan vallassa huudetut sanani sinulle "Ehkäpä minä en rakastakaan sinua!"

Tämä on minun viimeinen viestini sinulle. Voin vain toivoa, että olet paremmassa paikassa, sillä minä en tule sinne pääsemään. En enää, kun ole tehnyt sen mitä aion tehdä. Minun elämäni ei ole enää minkään arvoista, sinä olit ainoa millä oli väliä. Nyt kaikki on tyhjää, ja tuohon tyhjyyteen minä tahdon liittyä. Tyhjyyteen ilman tuskaan. Hyvästi rakkaani..ja anteeksi.

******************************************************************************

Tästä tuli selvästi lyhyempi. En ole oikeastaan koskaan kirjoittanut tämän tyylin tarinoita, joten rohkeasti vaan kommenttia, niin tiedän millä saralla parantaa!

Noh, seuraavalla kerralla on taas uusi aihe ja uusi tyyli, siihen asti, "Ride the big one"!

~Niko